on aikaa
tietysti
keksimme sen, yhdessä ja erikseen
suru tekee minusta kapean
mahdun kaikkiin väleihin, jotka vertikaalissa vaativat
mihin vain, jotta en puuttuisi omaan kohtalooni
jotta en puutuisi
en usko sen luovuttamattomuuteen, mutta puhun siitä,
miten aika näyttää, miten kämmeneni avasin nyrkistä
olen täynnä ruotoja, toivon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi