Surupäiväkirjasta puuttuu sivuja. Tai itse asiassa kappaleita kappaleista. Olen numeroinut valmiiksi itselleni ne kohdat, jotka tarvitsevat täydennystä, myös ne kohdat, jotka olen vetänyt yli. Toivon, ettei käsialasta saa myöhemmin selvää. Jotta näen, että kaikki ei ole kulissia. Ettei tarvitse muistaa muistaakseen. Ajatellessani sitä totean, että sellainen sopii aiempaan, enkä ole varma pidänkö siitä, tosin. Tahdonko aina olla näin herkkä kaikelle pienelle, joka voi aiheuttaa maailmaa järkyttäviä muistoja?
Okei. Vain minun maailmaani järkyttäviä, vain minun maailmani tärisee. Mutta en pidä siitäkään. Tahdon sukeltaa yhä syvemmälle siihen, miten nuo järistykset syntyvät, tahdon löytää jotain lisää. Opin, opin opin. Minä otan sen niin, ja se on varmasti loukkaus jollekin. Pitäisi surra niin, että suree, eikä ottaa rakentavasti. Pitäisi kokea tunteet ensin. Niinkuin nuo asiat toisensa pois sulkisivat. Mutta minä opin, tulen takaisin sitten taas, todennäköisesti, kun havaitsen, että tunteetovat minussa kuten ennenkin.
Palasinpa minne vain, palaan. Palaan. Palan. Minusta palavia paloja. Palan halusta. Palan surusta ja sumusta. Minulla on edelleen ne puuttuvat osat, joita muut eivät voi muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi