Mä aloin pitämään surupäiväkirjaa. Se kuulosti samaan aikaan typerältä, raskaalta, pelottavalta ja keinolta, tarpeelliselta. Epäilin itseäni myös siinä. Mitä tapahtuu, kun alkaa kirjoittamaan pitkästä aikaa. Mitä tapahtuu, jos jätän sen kesken. Mihin suru loppuu. Mihin suru loppuisi.
Tahdon kertoa kaiken, enkä mitään, ja taas kaiken. Pelkään, että itken, koskaan aiemmin en muista pelänneeni sitä samoin.
Epäilin myös, etten vain jaksa nostaa kynää, minua pelottaa, että sekin merkitsee jotain. Miten voisin kirjoittaa, jos en jaksa, enkä uskalla, edes yhtä kynää valita, nostaa, miettiä paperia, jatkanko päiväkirjaan, vai onko tämä jotain aivan erillistä. Ei, tämä ei voi olla erillistä, mutta miten saan vielä päiväkirjankin auki. Miten kohtaan sivut, jotka on jo kirjoitettu, joille tahdoin kirjoittaa myös onnesta, kaikesta mitä olen vuoden aikana pohtinut. Enhän minä voi.
Tuskastuin tarpeeksi ja jatkoin joskus rajani rikkonutta tapaa; puhelimen muistio. Erehdyn pohtimaan, miten ei puhuta enää edes älypuhelimista, eikä kännyköistä, puhutaan puhelimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi