Rantakaislikko

Vastaukset luiskahtavat puristuksesta kuten mikä tahansa murtuisi pakotetusta voimasta. Vähän kuin hymyt, joiden taakse on joskus niin helppo nähdä että meinaa naurahtaa ääneen. Ei kuitenkaan naurahda. Se vaikuttaisi kaistapäiseltä, tai pahempaa; vakavalta. Mutta hymytkin pakenevat paineessa. Yrittää joskus, välillä, usein tarrata siihen iloon, jonka tietää liittyvän välillä yhteen tuohon ilmeeseen. Tuntematonta, minä hymyilen, kun hymyilyttää, joskus vain itkettää samalla.

Syksy ei ole pelottanut ehkä koskaan näin. Nostan syliini rikkoutuneet housuni. Kuron umpeen säikeitä, ja uppoudun ahdinkoon, jossa ei mikään koskaan pääty, eikä ala. Tajuan palan kurkussa liian myöhään ja oksennan huutoni keskelle kerrostaloa. Yksi nurkka täyttyy ämpäreistä, joihin pinoan itseinhoani, se on hälyttävää, joskin tunnen kontrolloivani sitä paremmin kuin ennen. Karkotan sinut, raavin käsivarsiani, hoen lisää. Karkotan minut. Luulin että olen avannut kurkkusi ja repinyt mahalaukun auki. Vedän säikeet kiinni, tämä on huonoa Ikean lankaa.