Tänään laitoin rairuohoa kasvamaan. Heräsin valkoisiin ikkunoihin. Huomasin, että amaryllikseni kasvattaa itseään uudelleen. Selannut mielessäni sanaa mustikkahyytelökakku. Sotkisiko se paikat? Molemmat peukalot olivat vielä aamulla tallessa.
Heipähei siis! Tulevaisuus on ennen kaikkea kevättä. Epäonnistumisen karvaus pelottaa ja maistuu jo etukäteen tietenkin siemauksieni seassa. Olen kuitenkin ylpeä, että sain vihdoin laitettua kunnon teet, enkä vain tyytynyt uittamaan pussukkaa vedoten kiireeseen.Tätähän se oli, käväisi useampaan otteeseen mielessäni.
Lisäksi kartoitin niinkin syvällistä pohdintaa vaativaa osa-aluetta kuin vaatekaappi. Mitäpä elämä olisikaan ilman pienempiä ja suurempia kriiseilyjä aina silloin tällöin kyseisen aiheen äärellä. Elämä olisi paljon helpompaa. Tällaisia vaiheita minulla nykyään on ollut yhä harvemmin, joten päätin sitten oikeuttaa tällaisen harjoittamisen itselleni. Eihän kukaan nähnyt.
Mitäs vielä. Kyllä, aivan: palautin mieleeni jotain myös koskien blogia. Totesin, että tästä lähtien se kulkee suuntaan, joka minusta hyvälle tuntuu. Joka minulle itselleni antaa eniten. Tai sen verran, että voin jatkaa tästä eteenpäinkin päivittämistä ja muistaa mitä on olla minä. Laitan jonkinmoisen toivoni siihen, että voisin onnistua.
Huomatkaa mummolapurkkien takana: Olavinlinnan säälittävä siluetti.
Ompa viikonloppu. Tipun lujaa latvasta.
//mitä ihmettä tää musa kuuluu tosi laiskasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi