keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Aurinkoaurinko




...blaablaablaa.
(Hei mitää, blogiini nyt rantautunut syömistäni. Kohta tulevat varmaan myös treenipäiväkirjat ja hikisenä kännykällä otetut kuvat salin peilistä ja raejuustopuurosta.)

'Tältä näytin tänään'. Ei, vaan tältä näytän, kun nauran. Kun hymyilen. Hampaita esittelen. Sen varalta, että näin kävisi, päätin pitkästä aikaa kiharrella hiuksia. Jostain syystä kiharran vain, kun minulla on kiire johonkin ja siksi kiharat ehtivät vain kasvoja kehystämään. Nytkin oli kiire. Kaksi minuuttia kuitenkin enemmän aikaa, joten ehdin kärvistää hiuksia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi vielä periaatteella 'en aio laittaa lakkaa jos eivät kestä niin eivät kestä'. Mikä on vähintäänkin terve suhtautumistapa mitä tulee vapaina liehuviin hiuksiin, joiden pelkkä yrittäminen saada pysymään niin sanotusti kuosissa on turhuutta. Eivät ne kestä. Kammannut ne paristi tässä aivan suoriksi. Tukkaa on paljon. Mutta vaikka se juuri siivottuun huoneeseni levittäytyy yksittäisinä ääriviivoina päästäni hiljalleen kuollessaan, tajuan, etten ole valmis ainakaan vielä siitä kaikesta luopumaan. Mitä väliä, vaikka näyttäisin sen tähden vielä viiden vuodenkin kuluttua samalle babyface itselleni. Niin kauan kuin sen kanssa voin edes tällä tasolla elää, niin voin elää vastaedeskin. Joo-o hiukset ja niin edelleen.

Mutta tosiaan. Tulossa Pietari. Aiheena jännitys. Jonkinnäköinen pelko ja ahdistus määrittelemättömistä asioista. Tulossa muutama deadline. Mutta tulossa myös pääsiäinen. Onko minulla oikeus viettää se syöden mämmiä ja iloiten keväästä? Vastaus on ei. Vihaan sitä. Miksei muka ole lupaa? Perus 'et ole ansainnut sitä' ei riitä enää vastauskeksi edes itseltäni itselleni. Sitä lähden selvittämään. Mutta Pietari!

 Kuten kuvista myös voi nähdä: keltaista, kahvia ja kakkua. Kevätpäivän pyhäkolminanisuus. Keltaista keltaisen perään. Kahvia ja kakkua soljuvana ilona; vuorotellen niitä huomioin kunnes täytyn. Nauran taas. Nauran. Ihastelen kahta tuttuani väritöntä valoa vasten. Rakastan hetkeä, jona jokainen nauraa kuvan epäonnistumiselle, ehkä siihen liittyvälle kommentille sekä yleisesti elämästä poimitulle sattumalle. Nauran taas. Nauran.
 Onnellinen? Suunta sinne.



Eikää pääsiäinen! En koskaan ole elämässäni siitä varmaan ollut näin iloinen! (Olempas, silloin kun suuren laumana kiersimme kaikki kujan lapset yhdessä kaikki kujan talot läpi saaden korit täyteen makeita herkkuja. Ja näytin noidalle ja minulla oli maalattu naama ensimmäistä kertaa elämässäni) Tervehdin iloa saippuakuplillani. Niitäkin rakastan. Ja sinua. Kaipaan pääkaupunkiin ja rakastan lisää. Sekä kiitän seuralaisiani Kaisaa ja Mariaa. Olinhan taas edes jokusen tunnin poissa juoksemasta itseäni takaa. Se minut uuvuttanut kaikilla tasoillaan. Vihannut kaikkea ja kaikkia. Sitä helpompaa on rakastaa. Eihän kyse ole vain helpoista valinnoista; vaan niistä, jotka voi itse tehdä.

4 kommenttia:

Missä mielesi kävi