keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.


 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.




Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.
 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    


Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.
Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.
Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.
Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.




2 kommenttia:

Missä mielesi kävi