sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Unnecessary

Lähdin kotiin ja Kalevi pääsi jälleen vierailemaan koululla. Siinä kävi niin, että jatkoimme aiheella voimauttava valokuvaus, vaikkei se sitä ollutkaan. Siinä kävi niin, että päälläni oli jälleen omenia.
 Vaikutit sille, ettet kaipaa enää yhtäkään riippakiveä elämääsi. Minä puolestani olen jälleen tehnyt itseni naurualaiseksi. Nimeni on riippakivi ja hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään. 

Minne sitten olen katoillut? Kun puhelimeeni ei saada yhteyttä, kun siihen en vastaa, kun minua ei näe, kun minua ei tapaa? Minne menen? Toivoin vastauksen putoavan taivaasta viimeaikaisten lumikinosten lailla. Mutten osaa niitäkään kuin väistellä. Hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään.

Juhlimme ystävän täysi-ikäistymistä. Kolmea kakkua ja piirakkaa. Siinäkin omenia. Jälleen sitä havahtui; pian se on minullakin edessä. Kymmenen ja kahdeksan päälle. Kymmenen plus kahdeksan. Yhtä kuin kahdenksantoista. Yhtä kuin valtuudet ostaa omia tähtisädetikkuja. Yhtä kuin vastuu, ongelmat ja tulevaisuus. Se, mitä on odottanut ja tietänyt tulevaksi on vaivaisten parin kuukauden päässä. Miten vähän on elänyt ja miten paljon kaikki sanovat vielä olevan edessä. Tiedän: ei se nyt niin iso juttu ole; pääset baareihin ja näytät vain useammin neljännellä luokalla otettua passikuvaa. Eikä se ole. Se vain tulee nopeammin kuin olin ajatellut. Niin kuin punainen silkki, nuttura, hiuskukka, mummin perinnekorut, valkoiset avokkaat ja valssi. Wanhojen tanssit. Olisiko syytä tuntea itsensä vanhaksi?



Tiedä häntä.

Nyt teemana Taikkari-viikko; Promenadi, Kevari, kuoroilua, kuviksen päättötyönäyttely, juoksemista paikasta toiseen. Lisäksi muutamina lisäruttuina kasvoissani ja käsissäni havaittavissa olevat aiheet: kankaanpainantaa; painopastoja, väripigmenttejä, kissoja, saippuakuplia ja jälkeen jäämistä. Yksi kaksi ja kolme. Neljättä en löydä ja viidennellä kompastun.
"...rauhan annat haavat sitoen..." kuuluisimpa minäkin niihin onnellisiin. Sillä kaikki tuntuu kääntyvän jälleen vastaan. Melkein jo huokasin. Nyt tajuan tuon saman möykyn, joka lähestyy. Voin melkein kuulla sen nauravan, kun se saavuttaa minut. Miksei kaikki voinut olla jo ohi? Miksi se jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa ja ajaa nurkkaan? Tunnen oloni strutsiksi, joka turhaan yrittää piilottaa päätään vaikeuksilta; joka joutuu ennen pitkään myöntämään kömpelyytensä. Näethän, että ristin käteni ja toivon parasta: näethän, etten voi jatkaa näin.

Kävelin linnan ohi. Sillalle. Kalanruoto hiuksissani nukuin ja heräsin aamulla kolmesti.



2 kommenttia:

  1. siun blogi on maailman ihaninta luettavaa, ei miulla muuta:)

    VastaaPoista
  2. Emmi: no voihan sentään! kiitoooos (:

    VastaaPoista

Missä mielesi kävi