Saatat vain karata

 

Hajoan ajatuksiisi siitä, että pellot eivät tänä aamuna olleet tyyntä. Minä vaellan niille poluille sen pellon reunaan, joilla tapasimme juosta kuin villihevosia olisimme olleet. Saatoimme juosta ja juosta; aina sama reitti, sama ilo. Aina nähdessämme saatoimme sanaakaan sanomatta vain lähteä kirmaamaan ensin hiekkatietä, kiertää asuinalueen kauttaa leikkipuistoon, kadota hiekkakentän vierestä lähtevälle polulle, johon ei nähnyt mistään, juosta toisen asuinalueen kautta toiselle salaiselle polulle, joka näin keväisin saattoi olla aivan veden vallassa yhdestä kohtaa niin, ettemme päässeet etenemään toiselle leikkipuistolle. Ja villi laukkamme päättyi samoin: mummosi ja ukkisi luo syömään jäätelöä. 

Älä tule kesä, minä rakastan muita enemmän. Ahdistun, kun kylmä ei enää ole luonani; kun sormenpäätkin tunnen ja ruumiini ei jaksa mitään. Kylmä; minä odotan taas sinua kesän jälkeen luokseni. Mutta älä sula suruna minun luokseni, vaikken enää aio psykologille sinusta puhua. Minä häpeän ja kadun. Äläkä laula, kun näen sinut. En jaksaisi enää enempää. Ajattelen vapautta, ajattelen pois. Kylmä, auta minua, kerää siipeni ja koveta takaisin. Järjestä minut, äläkä anna minun enää puhua. Sanat eivät ole koskaan tuhonneet minua pahemmin. Eivät pettäneet. Samana se tuntuu kuin koko vuosi: vetää selkärankaa myöten terällään ja raastaa lapaluideni muodot. Ikäänkuin en itse siihenkään pystyisi. Toisaalta taas: omia sanojani ne ovat.