Puuvillaa ja pumpulia

lepäämme yhdessä

vähän, mutta eniten yhdessä

etäältä ei näe unta

täytät rannat, joiden kasvillisuus houkuttelee meitä samoamaan yhä ylemmäs, josta näkisimme iltapäivän; avaruuden vailla vastarantaa 

kun sormeilen karheaa puupintaa, puuvillaa ja pumpulia    

kun erehdyt peilistä, ja silmistä  

ja siitä kuka olen,

voisin vannoa, että yllät minuun

ja ylemmäs 

 

kaupungissa

kiihtyy ja kuoriutuu

pesen itseni tuulessa ja kalliissa kylpyvaahdossa

suuntani on suurpiirteinen siinä tahdissa, jossa puhun

alan itkeä taas silloilla ja kaupassa

Ote III

 --

toipuminen alkoi monta kertaa

peityin rappukäytävillä ja roskakatoksilla ja sopivasti, aina silloin tällöin, bussipysäkkien kylttien varjoilla

vuosikymmen myöhemmin päädyin lopulta kahden rakennuksen viiden, tai kenties seitsemän, vuosikymmenen väliseen räystäskuiluun

 

toivuin joka kerta hitaammin, sellainen loppuun kulutettu akku, jonka teho heikkenee nopeammin ja nopeammin, vaikka käyttö vaatisi enemmän ja enemmän nopeutta ja tehoa

– lakonisen havainnollistava teknologian kietoutuminen milleniaalityypilliseen arkikuvaukseen aikuisuuden kynnykseltä

upea, mietin

joku asiasta tietävämpi kertoisi, että palautuminen ei ollut riittävää

palautuminen, vaikka tuntui, että vain palauduin (vaikka silloin sitä kutsuttiinkin halveksien yläkäsitteellä lepo) ja katsoin kattoa, ja välillä oli niitä hetkiä

niitä hetkiä 

-- 

Kierroksia

--Mutta aioin palata samaa tietä takaisin.

Kiersin mustikkakeittopurkkien tekstejä ja ajattelin jääväni siihen. Tunsinko itseäni liikaa vai liian vähän? Toistin kierroksia, tarkistin kelloa. Juoksin lyhyen matkan taas itseni kiinni itse teossa.--

Tahti

 

 

-- Aloitan jostain, ajattelen. Otan käteeni siistimmän takkini vuoritaskusta liinan, jolla puhdistaa edes auttavasti objektiivin lasi. Aloitan jostain, joka on tässä, niin lähellä kuin vain saattaa olla, ihan kiinni minussa. Sitten minua ei estä enää mikään. 

  Kävelen kiinni tahtini ja käyn läpi mielessäni vielä, mihin tänään olen suuntaamassa. Itseni, elämäni, kaiken. Eihän mikään ole niin tärkeää kuin tietää, mihin on menossa, ja miten yksinkertaista se onkaan vain kävellä eteenpäin, pysähtyä punaisiin liikennevaloissa ja jatkaa matkaa vihreiden vaihtuessa. Miten yksinkertaista jatkaa.-- 

   

pauhu

seurasin ylimpien portaiden välistä, miten koski, joka tippui kuin vahingossa karmien väliin, vääntyi lämmöstä kohti kaupunkia

mikä helpotus, vaikkei se itse sitä tajunnut

tunsin sen vuoden painavan enemmän kuin omani 

maalasin mieleeni tietysti heti mastojen ja piippujen siluetteja, joiden hampaat jyystivät horisontin hajalle, tartuin sen ikeniin niin, että lopulta ne valuivat verta

tyylisuunta houkutteli paikalle tuntemattoman kuristuksen, tartuin sen lupauksiin tunneista, tahdoin kertoa mitä tiesin

Venetsian laidalla tyylisuunta saa yhä uudelleen sen saman, yhä uudelleen kurkottaen kaupungista maalle, yhä uudelleen salaa peläten pimeää

tai tulkinnoissa pilvisen Oravin ja Turun linnan räystäiden jääseipäistä; odotettu ja odottamaton, vanha ja lähes vanha eivät pyydä anteeksi, salaa peläten kuolemaa 

piilopaikastani seurasin kehyksiään nuolevan pauhun kuolemanpelon häpeilemättömyyttä  

suoremmin kuin uoma, se kysyy minua matkaansa, ja katsoo kaupunkia 

 

_______________________

Hyvää 10-vuotis juhlaa blogi!

 

kaukaa

kesken hengitystä 

 vaikka se kertoi samaa

   ja suu kävi   

   ja posket olivat punaiset hapesta ja sen puutteesta

   kai vain entistä ja aiempaa kylmempi 

Sierra Nevada  

 

ylängöt, joilta vastauksia kuin kaukaa ja raskaiden sivujen sanakirjasta

 

  jotka puhaltaisivat minut joko pois tai paikalleen 

  jos selviäisin niille ja takaisin, 

  että jätin suruni, romantiikan ja mieleni kivun

  että jäljelle jäi helpotus, sitten lohikäärmeen kyyneleet 

 

söin muovia ja jatkoin sen sullomista ruokatorveeni ahavoitunutta kyynerpäätäni myöten  

 

  ilta pimeni ja katoksi kaartunut siivilä tiputti vettä 

  täällä se ei herätä eloon vaan hukuttaa