Onko se tätä? Kun näen hänet ja tunnen mieletöntä halua hypätä hänen kaulaansa? Kun tunnen, että olen tieni huipulla. Ei, en halua tulla alas; tiedät kyllä miksi. Tiedät, että kun napsautat sormiasi, tipahdan kuiluun, josta nouseminen vie liikaa aikaa. En ehkä jaksaisi kaikkea uudelleen. Mutta liityn seuraanne ja nauran kuin vesivärit, jotka äsken maalasin olisivat täydellisissä sävyissään paperilla. Ja minäkin tunnen eläväni niiden myötä. Onko liikaa vaadittu, että kaksi pisaraa ei juoksisi enää lumipeitteellä? Pysähtykää, sanon ja annan käteni laskeutua maahan. Poimin kaislan. Poimin kiven. Heitän harmaat ajatukseni järveen. Sen myötä tunnen järven makeuden ympärilläni. Se, kuinka se tuoksuu ja huojuu vie minut pois.
Olen onnellinen.
Ja miten näen taas hänet. Onko tämä se tunne? Voiko mikään olla muuta kuin hallusinaatioiden tuotetta keskellä erämaata? Elän ja olen. Huudan multaan kiitos ja loikkaan viidennen koivun luokse. Näen hänet. Hautaan kasvoni multaan kuin strutsi hiekkaan. Hän tuntuu hymyilevän. Sen tunnen; kieroutuneen puun oksan, joka tahtoo herättää minut unestani. Lähden juoksuun. En aio herätä nyt, kun kaikki on hyvin.
Älä tule lähemmäs, sillä minä olen täällä. Älä mene kauemmas, sillä olen yhä täällä. Älä katso tännepäin, etten sinua syöksisi rotkon pohjalle ja jättäisi sinua kitumaan. Vaikken nii tekisi; olette minulle enemmän. Olette minulle ilo ja metsäkauriin kimeä laulu koivun takaa. Olette minulle lämpö ja runo laiturin viimeisillä poikkilaudoilla.
Mennään vaan. Enhän enää jarruta. Enhän enää kuule pahaa sanaa sanottavan huomisesta. Olenhan täällä. Olenhan onnellinen.
Tätäkö se on. Tätäkö on onni. Onko tämä iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi