keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Yes there was

 Joulukirkko ja Talvipäivänseisauksen valoinstallaatio koskella. Naurunpyrskähdyksiä ja sinisiä hetkiä. Odottaen ja pitäen kädestä.
 Vihollisen vuoteessa. Hukutan jälleen yhden joulun taakseni. Painan sitä alemmas niin, että se ei enää seuraa. Että ei näkyisi jälkiä ohuella peitteellä, joka kuitenkin sulaa joka päivä pois. Siitä on nyt viikko, kun jalkani pettivät ja kaaduin kovaan maahan. Melkein työviikko siitä, kun en taaskaan ymmärtänyt, mikä joulussa minua aina viehättää. Joka syksy, joka joulukuu. Ja joka vuosi; viikko joulun jälkeen, minua ei ole. Se yksi kerta vuodessa, kun melkein vakavasti harkitsen työntäväni sormet kurkkuun. Se yksi viikko vuodessa, kun minullakin olisi varaa jouluvaloihin.  


 Katso, kuinka se leikkii kanssani. Ehkä vain säälistäkin. Mutta katso silti sen leikkiä oksilla, varjoina, mutkina ja kasvoilla. Ja se polveilee hymykuopissa. Erotan viisauden kovettamat uurteet. Ja vienon viiman kangistamat liikkeet. Tällaista talven tulisi vähintään olla. Minne siis kadotit pakkasen, lumen ja nipistykset? Hymy ei tekisi sinullekaan pahaa.

Mureneva, uunituore. Muistan tähdistä aina talven. Muistan tähdistä illan, yön ja hetken. Nyt myös sinisen hetken.

 Toivoin vesivärejä ja vesivärit sain. Toivoin aamupäivän retkeä haudoille. Sen sain; ja ne tähdet näin, jotka näin jouluisin olen tottunut näkemään. Kuulin ne tutut sanat, jotka olen tottunut kuulemaan.


 Melkein voisin lopettaa niinkin, että "ohi on". Joulu siis. Mutta ehkä jätänkin jouluvalot paikalleen ja jään odottamaan ensi vuotta. Tämän vuodenhan piti olla se ankein ikinä. Kuinka vuosi sitten pähkäilin, miten hankalaa sitä on kirjoittaakin: 2011. Silti voisin melkein myöntää, että tämä on ollut elämäni ihanin vuosi. Melkein. Vuosi sitten: turhin vuosi, jota ajatella saattaisi. 17-ikävuosi ei mitään merkkaa, 2011 on rumuuden multihuipentuma, hyvässä ja lamassa, vuosi jona ei oikeasti ole varaa, toinen ja huhujen mukaan se rankin lukiovuosi käynnistyy. Viime vuotta lopetellessa lista tuntui loputtomalta. Silti tosiaan; monta elämäni tähänastista kohokohtaa olen mahduttanut tähän vuoteen. Eikä tällaista oikeasti tapahdu: että tuntee kulkevansa eteenpäin eikä vain pohtivansa menneitä, että tuntee elävänsä, että tuntee välistä vuoteen takaa olevansa jotain omaa ja yksityistä, että uutena vuotena aloitettu blogi tuntuu seuraavana uutena vuotena tuoneen vuoden aikana sitä, jotain joka on auttanut eteenpäin. Ei minulle ainakaan.
  Ehkä vähän halusin yhteen vetää. Vuotta ja muutamia muita. Kiitos vuodesta 2011. Enkä edes tiedä ketä kiitän. Mutta niin opetettiin jo päiväkodissa: lahjasta on kiitettävä. Niiaus on plussaa.


Totta. Nyt lähes yksi vuosi blogia Yes There Was. Pisin tähänastisista suhteistani ulkomaailmaan. Liian pitkään kai viihdyinkin korvieni välissä. Sieltähän ne kyyneleetkin tulevat.
Anyways kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin ainakin tähän pisteeseen. Sinulle, joka itsesi olet nimennyt lukijaksi ja noudatat lukijan pyhää velvollisuutta; lukemista. Suorastaan nerokkaaseen ja suoraan Oscar-gaalasta tempaistuun kiitospuheeseen päätän tämän vuoden. Aukaistaan silmiä lisää ensi vuonna.  Olen ilonen teistä kaikista

Uutena vuotena ilotulistus, rakasta seuraa ja ahdistuminen tekemättömistä asioista. Happy new year


 Next year is a whole new story.  Hui. Tulipas siitä pitkä.

4 kommenttia:

  1. Sulla on ihana blogi, tykkään siitä niiin paljon! Taitava kirjoittamaan, pukemaan ajatukset sanoiksi tänne, sitä olet.

    Ootko tuossa kuvassa? Nätti! ♥ :)

    VastaaPoista
  2. Iida: et arvaakaan kuin iloiseks tulin kommentistasi! Juu olen tuossa alemmassa kuvassa ja olen tällä hetkellä aivan hämmennyksissä, kun noin kerrot tuntevasi! (:

    VastaaPoista
  3. Mua alkaa pelottaa oma taso äikänkirjotuksissa kun täällä majailee tuollainen kynätaituri! :DDDD Samaa mieltä edellisen kanssa.

    VastaaPoista
  4. FrianDise: Voi kiitos kovasti mielipiteesi ilmaisusta! Ihanaa, jos siullekin maistuupi (:

    VastaaPoista

Missä mielesi kävi