Water eyes

Sitä vain tahtoo lähteä lentoon. Väärän hetken valitsevat mokomat joka kerta. Pahuksen siivet. Ja sitten kun niistä pitää jonkun vielä repiä lentoonlähdön aikana. Puh. Lennä siinä sitten.

Minut pelastaa yksi viikko, joka hujahta kuin sitä ei koskan elämääni olisi mahtunutkaan. Vohvelikahvila, valkoinen mustikkatee, kahvikauppa ja kupponen korvineen. Huopahattu ja auringonpaiste kirpeyksineen eräänä syksyisenä aamuna. Voi ihanuutta, miten se on jo ohi? Tai pikemminkin miksi.

Takana kauheuksien kanahäkki. Siltä se ainakin tuntuu, sillä koko viikko tuntuu hukuttavan minut alleen. Tämä, huominen ja eilinen. Luultavasti myös tulevat viikot, joten sulkisin silmäni ja heräisin joulukonserttiin, kiitos. Silti ehdin jälleen leikkiä ennen kuin tuli aika ottaa kiinni siivistä ja repiä niin, että lopulta tupsahdin kämpilleni Savonlinnaan. Hassuinta on, etten edes itkenyt.

Enkä edes tiedä, miten voin tässä nyt istua. Hukun, eivätkä Savonlinnan lukuisat sorsatkaan voi sitä estää. Enkä usko ihmeisiin, vaikka ehkä pitäisi. "Vesireittejä pääsisi pakoon."

Kuinka monta kertaa hakkaat päätäsi seinään ennen kuin tajuat inhimillisytesi? Puhisisin, jos se olisi lähellekään niin suloista minun toimestani kuin miltä se sanana kuulostaa. Pudottaisin muutaman elämän mennessäni. Ovenkin sulkisin. Lukkoon asti jättäen avaimen sisäpuolelle.